Ruusan päiväkirja

2.12.2012 - Ensikohtaaminen

Bussi kulkee hiljalleen halki lumisen maiseman. Istun tylsistyneenä pehmeällä penkillä ja katselen kuinka maisemat vaihtuvat verkkaiseen. Naputtelen seinää tarkkaan kirkkaanpunaisella kynsilakalla maalatuilla kynsilläni ja pyörittelen ajatuksissani raidallisia hiuksiani toisen käden sormien ympärille. Silmälasini ovat huurussa kylmän sään takia. Bussi nitisee ja natisee, aivan kuin se aikoisi ratketa liitoksistaan. Haiseekin ihan polttoaineelle ja ajatuksetkin jäätyvät tässä kylmyydessä. Miksei kukaan älyä hankkia kunnalle uudempia busseja?
Kaivan beigestä olkalaukustani uuden älypuhelimeni. Kosketusnäyttö on uusinta mallia - jo sen hankkimista oli odotettukin. Tämä ihanuus nimittäin maksoi maltaita. Mutta on ihanaa omistaa puhelin, jolla voi soittaa kuvapuheluita, valokuvata, lähetellä tekstiviestejä ja surffata netissä. Entinen puhelimeni oli kai valmistettu joskus 80-luvulla. Ei sillä voinut edes lähettää tekstiviestejä ja äänikin rätisi inhottavasti. Eikä taustakuvaakaan voinut vaihtaa. Nyt voin kuitenkin katsella koirani Dahlian pärstää aina kun avaan puhelimeni - ja se jos mikä on mukavaa!
Bussi pysähtyy huojahtaen Rauniosodan bussipysäkille. Astun kylmään ulkoilmaan ja lähden hölkkäämään kohti kadun päässä siintävää tallia. Siellä se on. Rauniosota. Uusi kotini, sillä kuten sanotaan, asun talossa, mutta kotini on tallissa.

Pian saavun tallipihalle. Saman tien melkein törmään kirjavaan tammaan ja sen vaaleahiuksiseen ratsastajaan, jotka rynnistävät melkoista vauhtia pihan poikki. Tai no, tamma rynnistää ja ratsastaja roikkuu epätoivoisena selässä.
- A-apua! kuuluu ratsastajan kauhistunut huuto.
Tajuan, että on toimittava. Hevonen teloo itsensä hetkellä millä hyvänsä. Säntään katkaisemaan pillastuneen tamman tien hypäten kädet levälläni vähän matkan päähän ratsukon eteen. Tamma käsittää, että olen tien tukkeena ja tekee pikaisen jarrutuksen vain noin metri ennen minua.
- Soojaa, Benna, soojaa, tamman ratsastaja alkaa saman tien tyynnytellä tammaa. - Se oli vain muovipussi, ei hätää.
Samassa ratsastaja kuitenkin nostaa katseensa, suoristautuu ja tutkii minua sinisillä silmillään.
- Kukas sinä olet? hän kysyy.
- Minä olen... tuota, Anna-Mari, vastaan varovaisesti.
- Mitä, Ruusan uusi hoitaja? Joko sinä tulit? Odotimme sinua myöhemmäksi, kellohan on vasta yhdeksän.
- Niin, sanon hiljaa.
Hetken hiljaisuus.
- Ahah, ahah, nainen sanoo lopulta. - Minä olen Renée James, sano vain Rene. Minä... minä omistan tämän tallin. Tämä on Benna. Se on yleensä rauhallinen, mutta kentän reunalla lehahti irrallinen muovipussi ja Benna hieman säikähti sitä ja juoksi kentän portista ulos...
Renée hymyilee hieman nolostuneena.
- Kiitos kun pysäytit Bennan, hän sanoo hieman punastuen. - Se lähti aika odottamattomasti ja minä...
- Joo joo, virheitä sattuu ja sillä viisiin, sanon aavistuksen verran hymyillen. - Mutta, öh, olisiko täällä ketään joka voisi esitellä uuden hoitoponini minulle?
- Totta kai, totta kai, Rene sanoo. - Silvia, tulisitko tänne?
Nurkan takaa ilmestyy tummahiuksinen nainen joka hymyilee minulle ystävällisesti.
- Tiedän, ettet ole töissä, mutta et viitsisi kuitenkin esitellä Ruusaa tälle tulokkaalle? Rene sanoo naiselle.
- Toki viitsisin, nainen vastaa hymyillen ja kääntyy minun puoleeni. - Hei ja tervetuloa Rauniosotaan. Minä olen Silvia ja olen yleensä töissä vain maanantaista torstaihin, mutta satuin tulemaan myös tänään tallille. Seuraa minua, esittelen Ruusan sinulle. Se tuotiin vähän aikaa sitten talliin sinua odottamaan. Rene haluaa että hoitajat saavat tutustua hoitoponeihinsa karsinassa.
Lähden seuraamaan Silviaa talliin, jossa on paljon karsinoita mutta kaikki ovat tyhjiä. Hevoset ovat tarhassa. Hän ohjaa minut ruskean ratsuponin karsinalle. Karsinan ovessa on kaunis kyltti, jossa lukee ponin nimi: Real Riaan "Ruusa". Karsinassa seisoo poni, joka luimistelee epäluuloisesti takapuoli ovelle päin.
- Ruusa on kiva poni, kunhan sille näyttää kaapin paikan. Se ei tykkää vieraista, mutta kun vietät sen kanssa aikaa niin huomaat kyllä kuinka kiva se osaa olla, Silvia sanoo. - Ohoh, nyt minun pitää kyllä lähteä. Jää sinä tänne tekemään tuttavuutta Ruusan kanssa.
Silvia lähtee touhottamaan kiireisenä pitkin tallin käytävää. Jään kaksin uuden hoitoponini kanssa.

Ruusa luimistaa korvansa niin, ettei niitä enää näe vaan ne sulautuvat sen niskaa vasten. Kutsun ponia rauhallisella äänellä. Tamma ei korvaansa lotkauta ystävällisille huhuiluille, irvistää vain vähän pahemmin, vilkaisee minua ja laskee sitten päänsä maahan syödäkseen heinänjämiään. Se kuitenkin tarkkailee jokaista liikettäni. Huokaisen ja avaan karsinan oven pujahtaakseni sisälle. Tamma nostaa takajalkaansa uhkaavasti.
- Lopeta tuommoiset, äyskäisen ja läpsäisen ponia takamukselle.
Raudikko loikkaa eteenpäin hämmästyneenä yllättävästä suuttumuksestani. Minä vain irvistän ponille yhtä pahasti kuin se minulle. Tamma näyttää yllättyvän siitä, että uusi tyyppi vaikuttaa olevan topakkaa sorttia. Kaiketi luuli, että olen joku tyhmä pikkutyttö.
- Naama tänne päin, neiti nokkava, komennan ponia päättäväisesti ja tönäisen sen ruskeaa ahteria kauemmas itsestäni.
Ruusa siirtyy sen verran, että pääsee paineesta, mutta jää sitten taas kököttämään paikalleen.
- Jaha. Sinua on sitten opastettava kädestä pitäen.
Alan päättäväisesti töniä ponia niin, että se kääntyisi. Tamma suutahtaa ja yrittää haukata kädestäni, mutta näpäytän sitä turvalle ja jatkan tönimistä. Lopulta tamma on nätisti turpa karsinan ovelle päin.
- Hienostihan se meni. Vielä kun saataisiin nuo nätit pikku korvat pystyyn, niin olisit loistoponi, sanon Ruusalle ja silitän sen pehmeää karvaa. - Iloisempaa ilmettä kehiin vaan!
Ruusa vain luimii kahta kovemmin ja yrittää näykkäistä minua. Ärähdän sille vihaisesti ja työnnän sen turvan kauemmas itsestäni. Sitten päätän, että on tullut oikea aika kaivaa taskusta ne pienet, kuivahtaneet leivänkannikat jotka säästin uutta hoitoponiani varten. Ehkä tamman korvat vaihtaisivat asentoa jos sen pienet nappisilmät paikantaisivat herkkuja.
- Pikkuinen Ruusa, arvaapa mitä täällä on? lirkuttelen ponille ja heiluttelen herkkua metrin päässä sen turvasta. - Herkullisia leivänpaloja, kyllä juu! Haluaako neiti nämä? Haluaako? Vai syönkö minä nämä itsekseni? Voi voi, miksi kukaan ei halua ottaa näitä ihania leivänpaloja? Voi voi, minä joudun syömään nämä ihan yksinäni. Voi voi!
Ruusa höristää ensin toista korvaansa. Sitten toista. Sitten se tuijottaa leivänpaloja lumoutuneena. Se kurkottaa hieman kaulaansa. Se nuuhkaisee ilmaa. Se haistaa leivät. Se näkee leivät. Se tahtoo ne. Se ottaa askeleen lähemmäs. Siirrän leivänpaloja vähän lähemmäs. Ruusa ottaa askeleen taakse, mutta sitten kuitenkin yhden eteen. Se epäröi. Se luimistaa toista korvaansa. Se vilkuilee herkkuja. Se haistelee ilmaa. Minä rupattelen hiljaa ja rauhallisesti. Sitten Ruusa ottaa yhtäkkiä kolme askelta kohti minua. Se on aivan leipien edessä. Se näkee ne. Se haistaa ne. Se koskettaa niitä huulillaan. Se tuntee ne. Se kuulee kuinka kahisuttelen niitä vasten toisiaan. Sitten se tekee ratkaisevan päätöksen ja nappaa yhden palasista. Nyt se jo maistaa leivän. Ensimmäisen palan syötyään ja nappaa loput yhdellä haukkaisulla ja ryhtyy ahmimaan niitä iloisena.

Leivät syötyään Ruusa katselee minua hieman suopeammin. Se vilkuilee minua pitkän otsatukkansa alta ja liikahtaa hieman minua kohti. Mutta kun ojennan käteni, se peruuttaa nopeaa tahtia karsinan nurkkaan. Huokaan syvään. Tätä ponia ei näemmä hurmata hetkessä. Otan kuitenkin harjapussista kumisuan. Päässäni liikkuu toiveikkaita ajatuksia. Ehkä Ruusa tykästyy minuun kun huomaa että teen kivoja juttuja - harjaan, annan joskus herkkuja ja rapsuttelen. Menen karsinaan suka kädessäni. Ruusa luimii, mutta menen päättäväisesti sen luokse. Lasken suan Ruusan kaulalle. Se yrittää siirtyä pois suan alta, mutta olen tarkkana enkä päästä sitä lähtemään. Alan hitaasti liikuttaa kumisukaa tamman kaulalla pyörivin, rennoin liikkein. Ruusa luimistelee yhä vain, mutta nostaa toista korvaansa aavistuksen verran. Se pähkäilee mitä tekisi, mutta päättää lopulta olla kiltisti ja seistä paikallaan. Kaipa kumisualla pyörittely on mukavaa.
Kun olen käynyt koko tamman läpi sualla, vaihdan pölyharjaan ja alan harjata Ruusasta pois sen karvassa näkyvää pölyä ja kuivunutta mutaa. Se ei ole yhtä mukavaa kuin sualla pyörittely, vaan Ruusan mielestä ilmeisesti ihan tyhmää. Tamma luimii ja yrittää näykkiä, mutta komennan sitä napakasti. Tälle tytölle ei pottuilla! Kun olen - työllä ja tuskalla - saanut ponin käytyä pölyharjalla läpi, tartun pehmeään harjaan ja harjaan kaikki loput liat tammasta. Se ei ole Ruusasta aivan yhtä vastenmielistä - näykkimisyrityksiä ei tule ja korvatkin nousevat piirun verran. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun tuon karsinan ulkopuoleltani kaviokoukun. Kun Ruusa näkee kapistuksen, tuli on irti.
Ruusa näyttää heti ensi hetkestä saakka, että inhoaa kaviokoukkua sydämensä pohjasta. Se hyppää pystyyn, ja alkaa näykkiä ilmaa heti laskeuduttuaan neljälle jalalle. "Vie se pois!", tamma suorastaan huutaa minulle luimiessaan ja uhkaillessaan.
- RUUSA! Lopeta heti tuommoiset! karjaisen tammalle vihaisena. - Jo on kumma kun et hetken vertaa osaa käyttäytyä!
Nappaan tamman kiinni ja läimäytän sitä kämmenellä kaulalle. Sekös tammaa suututtaa ennestään. Se yrittää riehua, mutta kun estän sitä kaksin käsin niin se ei voi enää pokkuroida yhtä paljon. Estän sitä puremasta itseäni ettei se oppisi siihen tapaan. Ja en minäkään nyt tahdo puremajälkiä käsiini!
Kun Ruusa on rauhoittunut, alan päättäväisesti puhdistaa sen kavioita. Hammassota on melkoista, kun Ruusa yrittää kaikin keinoin saada minut lopettamaan sille epämieluisan homman. Pysyn kuitenkin tiukkana, ja lopulta kaikki neljä kaviota ovat puhtaat. Ainakin suunnilleen.
- No niin Ruusa, nyt minä lähden sinua kiusaamasta, sanon ponille ja taputan sitä kaulalle. - Nähdään pian!
Kävelen ulos tallista ja lähden kiiruhtamaan kohti bussipysäkkiä. Tänään on paljon tekemistä, siivouspäivä ja kaikkea. Ja seuraava bussi kulkee Rauniosodan pysäkiltä aivan näillä hetkillä! Vilkutan Renelle, tämän perheelle ja tallin työntekijöille - sekä tietysti hevosille. Ruusakin viedään juuri takaisin tarhaan. Poni vastaa vilkutukseeni epämääräisellä hirnahduksella - en ole varma, huutaako se "Hei hei, uusi hoitajani!" vai "Hyvä kun häivyt, maanvaiva!".

The end.


Anna, olipa mukava tavata sinut viimeinkin. Sodankylässä liikkuvat linja-autot ovat tosiaan hieman uusimisen tarpeessa, mutta perille ne kuitenkin vielä tuovat. Saa kuitenkin nähdä, kuinka kauan sitä mahtaa kestää.

Kiitos pihalla väliintulosta, vaikka olen edelleen hieman säikähtänyt, että sen todella uskalsit tehdä. Benna on viime aikoina ollut vähän säikky kaikelle mahdolliselle näkemälleen, joka rapisee. Nyt kun nuo kunnon lumihangetkin tulivat eikä tamman omasta Suomeen tulosta ei ole vielä kovin kauaa aikaa, on sen käytös ollut vähän arvaamatonta. Saas nähdä, missä me pinkoisimme jos et olisi sattunut paikalle. Ruusa otti sinut myös karsinassaan oikein lämpimästi vastaan. Säästyit mm. muka-vahingossa tallotuilta varpailta ja näykkimisarvilta. Tamma on tosiaan hieman omapäinen (hieman on ehkä tosin vähättelyä), mutta on todella hyvä tietää, että sitä joku muukin minun lisäkseni nyt käskyttää kunnolla. Ehkä neiti vielä joskus oppii käyttäytymään ja ilmaisemaan itseään hieman hienovaraisemmin.

Väsäilen sinulle parhaillaan toimivaa kaappia, jonne lisään myös ensimmäiset ansaitsemasi kolme virtuaalieuroa. Oikein lämpimästi tervetuloa Rauniosotaan!

10.12.2012 - Jos Ruusa osaisi kirjoittaa, se kirjoittaisi näin...

Moi. Mä oon Ruusa, maailman hienoin, upein, charmantein, ihanin, kaunein, suloisin, vaikutusvaltaisin, itsevarmin, mahtavin ja suuremmoisin ratsuponitamma. Kukaan ei voi ikinä päihittää mua missään lajissa. Paitsi ehkä suvaitsevaisuudessa.
Mä olen tän läävän kiistaton kuningatar. Kun se hömelö ruskea otus (Särö) tolloilee mutalätäköissä, mä maiskutan sivistyneesti kuninkaallista päivällistäni. Ja kun se ailahtelevainen takkuturkki (Sakke) laahustaa alkuverryttelyissä kuin mikäkin etana, niin mä olen heti tunnin alusta saakka niin pirtsakka, tyylikäs ja charmikas kuin olla saattaa. Ja kun se lapsellinen vaaleaharjainen ori (Gimmi) tutkii jotain karkkipaperia kuin Tsingis-Kaanin aarretta, niin mä otan kuninkaalliset kauneusuneni. Mä olen tallin helmi ja siksi mä olenkin Rauniosodan rohkea ruhtinatar, Sodankylän pieni prinsessaponi ja Suomenmaan korea kuningatar. Ettäs tiedätte, te takkuturkkiset oliot ruudun toisella puolen!

Mutta viime päivinä mua on häirinnyt eräs inhottava tyyppi... Sen nimi oli Hanna-Jari tai Manna-Sari tai Janna-Ari tai jotain sinne päin. Se vain ilmestyy jokunen päivä viikossa kiusaamaan mua. Se tulee mun karsinaan ja sörkkii ja törkkii mua kaiken näköisillä kapistuksilla. Se nykii vuohiskarvoista ja käskee nostamaan jalan, jotta voisi rapsuttaa sitä sillä kauhealla metallikoukulla. Kylmä metalli ei sovi mun jaloille kavioille lainkaan! Ja jos mä käsken sitä häipymään, niin se läpsii mua ja murisee mulle ja on kaikin tavoin ikävä otus. Se on melkein yhtä inhottava kuin ne pienet, samaan lajia edustavat otukset jotka repii hiuksista ja läpsyttelee kaulalle ja päästää typeriä päriseviä ääniä ja sanoo mua Luutaksi. Mä en ole mikään luuta, ettäs tiedätte!
Mä jo kuvittelin että ehkä mä olisin säikytellyt sen niin, että se ei enää uskalla tulla tänne mun luo, kun ei ole ilmestynyt moneen päivään. Vielä mitä! Sieltä se nyt taas tallustaa tallin pihalle. Täältä mun tarhasta on oikein hyvä näkymä tallipihalle, ja juuri nyt mä näen kuinka se idiootti taas saapuu MUN tallipihaan ilman lupaa. Miksei Rene läksytä sitä että mokoma maanvaiva älyäisi pysyä poissa?
Apua, nyt se tulee tänne! Miksi kukaan ei tee mitään! Soittakaa poliisi! Rene! Eläinsuojeluyhdistys! Rankkuri! Mikä vain! Soittakaa sen äiti! Sen mummo! Naapurin äksy kissa! Soittakaa nyt joku hakemaan tuo jonnekin nuorisovankilaan kuningattaren kunnianloukkauksesta! Hyi! Viekää tuo haiseva otus pois! HETI!!

Pöh! Kukaan ei enää kunnioita valtiatartaan. Nyt tuo tulee tänne mun tarhaan. Kiireesti tarhakaveri Loven taakse piiloon! No niin, ystävä hyvä, menepäs sinä sinne tuon kiltin ja mukavan (siis kauhean!) ihmisen luokse, niin jos se vaikka harjaisi ja hoitaisi sinut. Mene vain, Love, tuo on oikein sopiva ihminen sinulle, te olette kuin sielunsiskoja. Mene mene! Ja sinä siellä, ole nyt kiltti ihminen ja ota tuo nätti läikikäs poni minun sijaani! Se on sinulle äärimmäisen sopiva hoitoponi, ota se, joohan?
Eieiei! Älä nyt tule tänne! Minä en tahdo tulla sinun mukaasi!
- No niin Ruusa, jo loppui piiloleikki, tulepas nyt sieltä, Lanta-Mari mutisee ja ottaa jonkunnäköisen leivänpalan taskustaan. - Tule tule!
Luuleeko se että mä antaudun vain jonkun homeisen leivänkannikan takia? Tarhassa tarvitsee vain kuoputtaa vähäsen lunta pois niin saa oikein hyvää ja ravitsevaa ruohoa! Vaikka... on tämä ruoho kyllä aika jäistä... ja luntakin on kamalan paljon... kylmä ruoka ei maita... näyttää tuo leipä kyllä aika hyvältä... saisinkos mä vähäsen?
Mä alan lähestyä tuota taivaallista leivänpalaa hyyyvin hitaasti. Se kutsuu mua ihanalla tuoksullaan. Onkohan se kokojyväleipää vai ruisleipää, vai peräti joululimppua? Kunpa ihmiset antaisivat leipää ilman taka-ajatuksia... voi miten hyvältä se tuoksuu!
Leipä maistuu ihanan samettiselta kun mä poimin sen harkiten tarjoilijan kourasta. Se on niin herkullinen, että on suljettava silmät ja nautittava siitä hiljaa paikoillaan. Mutta mitä peijaista, kautta pomppivien porkkanalaatikoiden! Nyt se ihmisenkuvatus laittoi mulle riimun päähän! Byää! Protestoin! Kauheaa kidutusta! Itkupotkuraivari!
- Ruusa, lopeta tuommoiset heti paikalla! Sanna-Taru kiljuu ja nykii mua riimusta. - Tuhma tyttö, ei saa hyppiä pystyyn!
Mitä ihmettä? Onko se tuhmaa että puolustaa oikeuksiaan? Tuo Sanna-Taru tai Hanna-Haru tai mikälie sietäisi saada köniinsä. Nytkin yrittää raahata mut talliin! Mutta kas vain, muutkin ponit viedään pois. No olkoon, mennään sitten talliin jos muutkin menee. Ei sinne tarhaan nyt yksin huvita jäädä!

Tallissa se Manna-Ari (vai mikä se taas olikaan) alkaa harjata mua. Olen alusta saakka huonolla tuulella, yritän pelotella sitä pois tallomalla sen varpaita ja näykkimällä sitä takamuksesta. Se vain toruu ja tökkii mua, ikään kuin ois mun vika että tässä tilanteessa ollaan. Juuri kun mä luulen että se on kiusannut mua tarpeekseen ja häippäisee lopullisesti, niin se vain ottaakin satulan karsinan ulkopuolelta.
Ehei! Kuninkaallisen neiti Real Riaanin selkään ei sidota penkkiä, ei missään nimessä, eikä varsinkaan tuon tyrannin toimesta! Minun ruusauteni kieltäytyy ottamasta kapistusta ylleen. Mutta se tyranni vain raahaa sitä kokkaretta yhä lähemmäs ja yrittää nostaa sen mun selkään.
- Ruusa! Lopeta tuollaiset temppuilut, se huudahtaa kun mä juoksen kiireesti alta pois. - Rene! Tule apuun. Ruusa kiukuttelee.
Sitten Rene astuu karsinaan. Yleensä mä pidän Renestä hyvin paljon, mutta tänään sekin kiukuttaa. Rene kuitenkin on selvästi päättänyt että se satula pannaan selkään, ja mun rimpuilut, potkut ja näykkäisyt ei auta asiaa pätkän vertaa. Rene vain ärähtelee mulle ja laittaa sen satulan mun selkään. Väkisin. Mä olen hyvin, hyvin vihainen, mutta ihmiset vaikuttaa tyytyväisiltä.
- Anna-Mari, ojentaisitko ne suitset minulle, Rene pyytää uutta tyttöä, jonka nimi oli sittenkin Anna-Mari. - Näytän, miten äkäpussi-Ruusan kanssa toimitaan.
Kun mä näenkin suitset, hälytyskellot alkaa soida mun päässä. Puolustusasenne päälle, naks! Vastarintaan, mars!
Mutta Rene ei ole mikään eilisen teeren tyttö. Se naikkonen osaa olla kierompi kuin lankapuhelimen johto. Se pitää mun päätä aivan paikallaan, kutittaa mun suupieltä ja vetää mun leukoja varovasti auki. Mun on pakko avata suu. Ja sitten se tekee sen salamannopeasti: sujauttaa kuolaimen mun suuhun, vetää niskahihnan mun korvien yli ja asettaa hihnat paikoilleen. Ja mä olen hihnojen vankina.
- Kas niin, saimme tamman valmiiksi juuri ajoissa, Rene toteaa. - Tunti alkaa kymmenen minuutin päästä.
Nyt mä tajuan tän homman. Joudunkin töihin! Ei, ei, ei! Olisi kai pitänyt olla vielä vähän äksympi niin ihmiset olisi luovuttaneet! Nyt mä joudun pikkulapsien ratsuksi!

Voi ei. Nyt on pakko lähteä tunnille. Rene ja joku hölmön näköinen pikkupoika tulee tänne päin! Ne aikoo viedä mut... töihin!


Ruusa se tosiaan osaa olla sitä mitä on. Ainoa hyvä tai vähemmän hyvä asia tässä on varmaan se, että täydellisyydelle ollaan ehkä viimeinkin löydetty toimiva käsite. Ainakin tämän ponin itsensä mielestä. Onneksi tammalla on sentään vielä heikkouksia herkkuihin ja uskoisin, että kumisualla rapsuttelukin voisi ainakin hetkellisesti saada hänen korkeutensa hieman paremmalle tuulelle ;)

Sait kyllä taas hymyn herkälle tällä tarinalla, joka kuvasi kyllä mitä parhaimmin tamman hieman omalaatuisia mielenliikkeitä. Tästä tarinasta ropsahtaakin sitten 4 v€ kaappiin, joka edelleen kovasti valmisteilla, mutta valmisteilla kuitenkin.

11.12.2012 - Ei ole ponia korviin katsominen

Viime päivinä minusta on todellakin tuntunut, että Ruusan vasen korva on jonkun syntymävian takia luimussa koko ajan... Sen oikea korva saattaa joskus olla nätisti höröllä, vaikka useimmiten sekin on luimussa. Olen nähnyt Ruusan höristävän vasenta korvaansa äärimmäisen harvoin.

Muutenkin tuntuu että Ruusalla on joku pakkomielle luimia aina (paitsi silloin kun tarjolla on ruokaa), vaikka se olisi muuten ihan kiltisti niin silti mennään korvat niskaa pitkin. Yksi päivä eräs pikkutyttö kysyi minulta, että miksi tuolla ponilla ei ole korvia. Ruusan korvat olivat niin lytyssä niskaa vasten ettei korvia nähnyt lainkaan!

Tänään oli taas melko peruspäivä Ruusan kanssa. Hain Ruusan tarhasta, hoidin sitä ja putsasin varusteita, talutin alkeistunnilla, hoidin tamman tuntien jälkeen ynnä muuta. Vanhat harjatkin tuli putsattua, ja kun Ruusa oli vielä toisella tunnilla, sain puhdistettua myös juoma- ja ruokakipot. Oli ilo katsella, kuinka niin karvaiset harjat, kuivuneet suitset, pölyinen satula kuin likakerroksen alla muhinut juomakuppikin saivat uuden ilmeen. Ruusa ei tietenkään kiittänyt minua näistä siivoojanhommista eikä edes maksanut palkkaa, mutta otti ilomielin ratsastajan palkkion tunnin jälkeen. Herkkujahan Ruusa ei tunnetusti voi vastustaa!




Koska en jaksanut kirjoittaa pidemmin, päätin vähän piirtää. Tarhassa kiinniottoa pakoileva Ruusa kyllä näyttää aika tönköltä, mutta itseni onnistuin mielestäni piirtämään melko hyvin. Tässä siis talvista hippaleikkiä. ;)


Aivan ihana kuva jälleen. Ruusa nyt ei tunnetusti millään tahtoisi lähteä takaisin talliin ja mikäs sen parempaa liikuntaa kuin pieni hippaleikki tarhanurmilla tai vähintään sitä saa hakea siitä tarhan rapaisimmasta nurkasta takaisin talliin.

Mukava, että ehdit taas taluttelemaan alkeistuntilaisia. Ruusaahan ei tosiaan voi edes kuvitella päästävänsä alkeistunneille ilman taluttajaa tai tamma laittaa ihan ranttaliksi korvia myöten. Ruusa ei ole sellainen poni, joka tajuaisi jotain lastinsa kalleudesta. Ainoa, mitä se varmasti ymmärtää on halua ratsastajan täydellisyyteen, koska eihän täydellinen voi muuta vaatiakaan. Mutta tämän sinä oletkin jo pannut merkille. Kuvasta ja tarinasta 4v€ ja alkeistunnilla talutuksesta annan tällä kertaa myös ylimääräiset 3v€.